Kaikki alkoi siitä, että hammastani alkoi särkeä. Se oli tuntunut aralta syödessäni jo pitemmän aikaa, mutta nyt sitä jomotti. Otin yötä vasten buranan, jotta selviän aaamuun asti. Aamulla soitin hammalääkäriasemalle ja sain ajan samalle päivälle. Lääkäri otti röntgenkuvan, josta ilmeni, että hampaan juuri oli pahasti tulehtunut. „Tätä ei voi enää pelastaa; se on poistettava“, toteaa lääkäri, ja minä sanon, että senkun, antaa mennä sitten. Nuori hento naislääkäri kiskoo ja kiskoo hiki päässä ja toteaa sitten, että hammas on lohkottava osiin, jotta sen saisi irti. Vihdoin homma onnistuu.
Koska kyseessä on
ylähammas, jää syntyneen aukon ja poskiontelon väliin vain ohut kalvo. Jos tuo
kalvo puhkeaisi, olisi vaarana poskiontelontulehdus. Niinpä minun olisi
lähiaikoina varottava niistämistä ja aivastamista.
Ien on
luonnollisesti arka seuraavien viikkojen ajan, ja minun on pakko purra ruokani
oikeanpuolisella hammaskalustolla. Se on hankalaa, sillä tältäkin puolelta
puuttuu kaksi hammasta. Itse asiassa nyt poistettu hammas oli jopa viides;
neljä muuta oli revitty irti jo nuoruudessani.
Minä jauhan ja
jauhan ruokaani avuttomammin kuin aiemmin. Noin kolmen kuukauden kuluttua tunnen
syödessäni, kuinka oikeanpuoleisessa leukaperässäni rusahtaa ilkeästi. Sen
jälkeen pureminen on hieman kivulloista. Pian huomaan peiliin katsoessani, että
oikean korvan alle on ilmestynyt kohouma, soikean muotoinen patti. En kiinnitä
siihen aluksi sen kummempaa huomiota, vaan ajattelen, että se on seurausta
tuosta leukaperän rusahduksesta. Mutta asia ei jää tähän, niin kuin
myöhemmin voit lukea...
